Pentuelämää

 Tuhtin synnytys alkoi lauantaina. Läähättelyä, levottomuutta, pesän mylläystä kesti koko pitkän päivän. Päivä kääntyessä yöksi arvasimme, että noh, yöllehän se homma sitten meni, niinkuin hyvin usein synnykset tuppaa menemään, ihmisilläkin. 

Puolilta öin sovittiin, että Mane menee nukkumaan, että jaksetaan päivystää. Klo 02:20 Tuhti alkoi änkeämään. Apua, nämä on nyt niitä työntöpolttoja eli kohta tapahtuu. Herätin Manen ja jännitimme innoissamme. 02:45 hulahti sikiövedet ja sitten odoteltiin. Työntöpolttoja tuli harvakseltaan, Tuhti pääasiassa lepäsi ja juoksi pissillä. Neljän maissa alettiin vähän kyllästymään, kun mitään ei tapahtumutkaan ja päätettiin konsultoida Heli-kasvattajaa. Sovittiin, että odotellaan vielä tunteroinen. Tilanne pysyi ennallaan ja jännitys muuttui epätietoisuudeksi ja peloksi. Käykö tässä niin kuin kamalimmissa ajatuksissa? Soitin Savon Murreen ja saatiin käsky tulla sairaalaan. Voi video, meidän pahin pelko; synnytys yöllä, ongelmia, iso sairaala (ei Pasi Hallikainen, luottoeläinlääkärimme). No, eipä siinä auttanut muu kuin lähteä. Kirjoittauduimme sisään sunnuntai aamulla klo 06:09. Tuhti pääsi heti tutkinuspöydälle ja meitä oli vastassa varmaan jo yöstä väsynyt hoitaja ja lääkäri, mutta he tutkivat Tuhtin ihanalla lempeydellä ja ammattitaidolla, niinkuin erityisesti ensisynnyttäjää tulee ”käsitellä”. Meidät ihmisetkin huomioitiin hienosti. Olo oli turvallinen. Lääkäri totesi, että pentunen se on tulossa, mutta poltot eivät olleet riittävän tehokkaita. Tuhtia stimuloitiin työntöjen voimistamiseksi. Välillä huokastiin ja sitten taas tsempattiin. Mutta mitään ei saatu aikaan. Lääkäri tosin totesi, että ensisynnyttäjällä voi kestää, eli toivoa oli. Plääni oli, että Tuhti synnyttää ekan pennun Murressa ja sit lähdetään kotiin. 

Vuoro vaihtui ja tästä yököt kertoivat meille hyvissä ajoin. Iloinen aamulääkäri ja yölääkäri saattaen vaihtoivat ja yrittivät synnytystä vielä yhdessä. Tuhti ressukka oli urhea ja tapansa mukaisesti lempeä potilas. Antoi uusienkin työntekijöiden tutkia ja hoitaa. Pentu oli tiukassa eikä meinannut tosiaan tulla, kunnes 8:43 syntyi ensimmäinen pentu vahvasti avustettuna. Urospentu voi hyvin ja pääsi maman kylkeen lämmittelemään ja syömään. Kaikki oli hyvin. Mutta siinä vaiheessa jo arvattiin, ettei meitä päästetä keskenämme kotiin. Poltot olivat tosi heikkoja eikä niitä oikeastaan tullut muuten kuin stimuloimalla. Tuhti oli väsynyt, mutta sai tunnin verran levätä. Tällä aikaa ultra näytti, että tulossa olevien pentujen sykkeet oli hyvät eikä hätää ollut. Kympin aikaan toista pentua alettiin synnyttämään. Työ oli tuskaista seurata sivusta. Lääkäri ja hoitaja olivat toiveikkaita ja tsemppasivat Tuhtia hienosti. Itsellä alkoi turnausväsymys tuntumaan, väsytti, palelsi, oli nälkä, ihan kuin olis kunnon darrassa. Toinen pentu, trikkityttö syntyi 10:48. Tämäkin pötkylä pääsi väsyneen äitinsä hoivaan. 

Tässä vaiheessa tiesimme, että ei päästä kotiin synnyttämään. Lepotauon jälkeen lääkäri tutki kolmannen tulokkaan, mutta mitä ihmettä.. siellä ei ollutkaan tulossa pää vaan pieni jalka ja häntä. Lääkäri jutteli kivasti, miten poikanen potkiskeli, mutta että tämä ei ollut hyvä asia. Tuhtilla heikot poltot (vaikka oli saanut oksitosiinia ja monta pistosta), pentu perätilassa eikä koiran synnytyksessä ole käytettävissä mitään apukeinoja (imukuppia, pihtejä, ketjuja yms). Stimulointikin oli hankalaa ja sitä yritti moni hoitaja ja lopulta vielä ”talon pitkäsormisin” lääkäri, joka hetken operoituaan, ehdotti keisarinleikkausta. Tätä oli kuulemma jo uumoiltu ja sali oli valmiina Tuhtia varten.  Se tuntui tosi hyvältä. Nämä ihmiset oikeasti halusivat tehdä kaikkensa Tuhtin eteen. Tuhti lähti leikkuriin vähän yhden jälkeen ja me jäätiin keskenämne pentujen kanssa huoneeseen. Olo oli hirveä, vaikka tiesimme Tuhtin olevan hyvissä käsissä. Meille kerrottiin, että pennut tuodaan heti meille kunhan ne syntyy ja että leikkaus kestäisi n tunnin kokonaisuudessaan. Tunti meni eikä tullut pentuja eikä Tuhtia. Vaille kolme meille tuotiin kolme tyttöpentua alive and kickin’. Perätilassa ollut, pentueen suurin poika lähti enkeliksi koirien taivaaseen. Olo synnytyskanavassa oli käynyt tukalaksi, eikä hän ollut elvytyksistä huolimatta jaksanut elolle eestyä. Tuhtilla on oma enkelipoika. Pentueen viimeisin ja pienin ”Rääpäle” oli myös ollut huonossa hapessa mutta meille tullessa huuti kuin peijooni. Sillä oli kova nälkä. 

Tuhtilla oli suht tavallinen synnytyskompilkaatio, sykkeen lasku, ja se oli saatu lääkkeillä kuntoon ja Tuhti tuli heräilemään meidän luokse. Kylläpä oli mamma pöllyssä. Mut hetken happea haukattuaan alkoi palaamaan tähän maailmaan. Voi kun hän ulisi ja katsoi meitä sen näköisenä että sydän meinasi räjähtää. Meidän rakas ystävä Tuhti ❤️  Kun Tuhti selvisi, alettiin pentuja nostelemaan maitobaariin. Kaksi ekaa, Poju ja Trikki hyökkäsivät jo tottuneesti nisälle. Sektiopennut piti auttaa, Uunelo ja Hiljainen hokasivat pian mistä oli kyse, mutta Rääpäle ei. Lääkäri tutki suun, kitalakihalkion poissulkemiseksi. Kaikki kunnossa, mutta ei vaan aukaissut suutaan ja alkanut imemään. Lääkäri pahoitteli, että imemätön pentu harvoin selviää. Että voisi sitä letkulla ruokkia, mutta siltikään prognoosi ei olisi hyvä. Mutta, että kotona sitten kovasti yrittämistä. Luonto hoitaisi homman lopulta. Rääpäleen tarina tulee eri blogissa. Jää kuulolle!

Noh, klo 18 pintaan päästiin lopulta kotiin. Omaan turvalliseen ja lämpimään kotiin. Stressaava päivä oli kääntymässä iltaan. Olo on darraisempi kuin koskaan. Kotiuduttiin, Heli-kasvattaja kävi tervehtimässä ja neuvomassa pulloruokintaa. Asetuttiin, Mane jäi nukkumaan pentulaatikon viereen ja minä menin nukkumaan omaan petiin. Ensimmäinen yö pentueen kanssa alkoi… (kuvia tulee kunhan pääsen koneelle)