Rääpäleen tarina

Tuhtin pentueen viimeisin ja samalla pienin ja heikkokuntoisin tyttö, lempinimeltään Rääpäle tosiaan joutui taistelemaan elonkirjoille. Häntä oli elvytetty melko pitkään, ennenkuin puna oli alkanut nousta kuonoon ja tyttö voitiin laittaa sisarustensa joukkoon. 

Tuhtin selvittyä nukutuksesta, kaikki viisi poikasta päästettiin äidin hoiviin. Tuhti nuoli ja pesi kaikkia vauvojaan huolellisesti, Rääpälekin kuului populaatioon. Luonnostaan pennut ohjautuivat äitinsä nisille hajun perusteella ja luonnollisesti syntyneet Poju ja Trikki löysivätkin nisät nopeasti ja alkoivat hurjan imemisen. Sektiovauvat avustettiin nisille ja Uunelo ja Hiljainen tajusivat mistä on kyse melkoisen nopeasti, mutta Rääpis ei. Eläinlääkäri, hoitajat sekä me yritettiin vuorollamme tarjota nisää, mutta Rääpäle ei vaan osannut avata suutaan. Huutaa hän kyllä osasi. 

Kotiutuksessa lääkäri kertoi faktat liittyen imemättömyyteen, mutta silti hän tsemppasi meitä ja ohjeisti nostamaan poikasta nisälle usein ja kokeilemaan myös pullosta vastikkeen antamista. Kotiin tultuamme Rääpäleelle valmistettiin maidonvastiketta ja etsittiin sopivan pieni tutti ja toivottiin, että hän alkaisi imemään. Noh, ei se kovin lupaavalta näyttänyt, mutta saimme jonkin verran maitoa menemään masuun. Sen verran, että päätettiin käydä nukkumaan ja rauhoittaa koko mökki.

Mane aloitti siis yövalvonnan klo 20. Kymmenen aikaan kuuntelin pentuhuoneesta kantautuvaa pennun itkua ja menin Manen avuksi. Imetin pullosta maitoa Rääpäleelle ja kun tilanne hiukan rauhoittui, palasin nukkumaan (lue: suremaan ja lukemaan netistä kaikkea tietoa heikko-imuisista eläinvauvoista.) Puolen yön aikaan pentuhuone hälyytti  ja Mane alkoi olla jo epätoivoisen oloinen. Oli yrittänyt tarjota nisää Rääpälelle, mutta pentu vain itki. Väsyneenä ja avuttomana Mane jo tokaisi, että joutaa mennä, että eihän tuosta ole eläjäksi. Imetin taas pullosta ja taas päästiin eteen päin. Menin takaisin petin. Surin ja itkin Rääpäleen kohtaloa. 

Ihmisäitinä tiedän, että nälkä aiheuttaa lapselle kipuaistimuksen ja tiedän, että vanha, luonnon kipulääke hunaja on auttanut kipuisia vauvojakin, no miksi ei koiravauvaakin. Jätin jo Rääpäleelle hyvästit, mutta ajattelin, että hänen ei tarvitisi ainakaan tuntea kipua. Kahden aikaan ajattelin tarjota Rääpäleelle sormen päästä hunajaa, jotta kipu helpottaisi ja että hänellä olisi edes hiukan energiaa kulkea rajan yli jos se oli tapahtuakseen. Sipaisin Rääpäleen huuleen hunajaa. Odotin, että hän lipaisisi sitä kielellään, mutta ei. Tarjosin hänelle hunajaista etusormeani ja silloin tapahtui! Hyvänen aika. Pentu imaisi etusormeni eka niveltä myöten pieneen suuhunsa ja imi ahnaasti. Huusin Manelle, että kato mitä täällä tapahtuu. Pentu imi sormeani ja itkuhan siinä tuli. Peli ei olisikaan menetetty. Sipaisin hunajaa Tuhtin nisälle ja nostin Rääpäleen nisälle. Ja loppu on historiaa! Rääpäle on yhä pentueen pienin mutta painoero sisaruksiinsa on vain muutamia kymmeniä grammoja. 

Se muutos, mikä siinä pienessä koiranalussa tapahtui on aivan uskomaton. Hänen itkuäänensä muuttui ihan heti erilaiseksi tai oikeastaan samanlaiseksi kuin sisaruksillaan. Nyt hänen vikinäänsä ei enää erota porukasta. Siellä hän syö, ryömii, rellottaa masu pullollaan lämmintä maitoa toisten mukana ja kohta alun hankaluudet ovat vain muistoja. Rääpäle on selviytyjä.